19 heinä Uskonnosta luopuminen ja anteeksiantamus
Teksti Teemu T. Mantsinen
Sosiologian yliopistonlehtori, uskontotieteen dosentti, Turun yliopisto
Ihmiset eroavat uskonnollisista yhteisöistä useista syistä. Ero voi olla huomaamaton siirtymä ilman erityistä dramatiikkaa. Toisinaan eroon johtavat negatiiviset kokemukset yhteisöstä, sen jäsenistä, toimintatavoista ja kohtelusta. Monet tutkittavani kokevat tulleensa kaltoinkohdelluiksi omissa yhteisöissään. Yhteisöjen ja niiden jäsenien toiminta on loukannut esimerkiksi yksityisyyttä, itsemääräämisoikeutta ja ihmisarvoa. Vaikka kyse on harvoin rikoksista, idealisoidun kristillisen etiikan vastainen kohtelu vaatii itsessään jo sovintoa.
On yksilöllistä, milloin kukin kokee tarvetta sovulle, mutta jo omien periaatteiden rikkominen velvoittaa yhteisöä etsimään ratkaisua. Joskus ihmiset eivät tunnista tehneensä virheitä, mutta he ovat silti osallisia tapahtumassa. Pahimmissa tapauksissa kohtelu on johtanut masennukseen, itsetuhoisuuteen, mielenterveyden häiriöiden puhkeamiseen ja apua on etsitty terapiasta. Tällöin yhteisöstä eroaminen on ollut yksi keino korjata tilannetta, vaikka se voi tuoda myös haasteita, kuten yksinäisyyttä.
Menneisyyden selvittämiseksi ja vapautumiseksi voidaan tarvita anteeksi pyytämistä ja -antamista. Aina syy-seuraussuhteet eivät ole selkeitä. Esimerkiksi lapsen fyysinen kurittaminen tuli rangaistavaksi vasta 1980-luvulla. Tapa ei välttämättä johtunut uskonnosta, ja pahoinpitelyyn ovat voineet vaikuttaa niin maan tapa kuin kurinpitäjän henkilökohtaiset ominaisuudet. Silti oma vanhempi tai seurakuntakulttuuri on mielekkäin kohde, jolta etsiä sovintoa.
Uskonnosta luopuneiden kokemukset koskevat esimerkiksi lasten kohtelemista, seksuaalisten rajojen rikkomista, helvetillä pelottelemista, profetioilla kontrolloimista, pukeutumisen ja käyttäytymisen ohjaamista sekä syrjintää. Ne voivat olla joko pääsyy tai osa kokonaisuutta, jonka seurauksena heidän maailmankuvansakin voi olla muuttunut.
Anteeksipyyntöä voidaan tarvita yksilöltä tai koko yhteisöltä. Seurakuntien julkiset anteeksipyytämiset menneestä kulttuuristaan ja tapahtumista eivät tavoita kaikkia ja jäävät etäisiksi. Myös kuulija on väärä, ja yhteisö voi siksi kokea piehtaroivansa menneisyydessä. Vaikka itse ele on hyvä, se ei saavuta kohdettaan. Yhteisöstä eronneella menneisyyden käsitteleminen voi olla ristiriitaista; yhtäältä hän ei halua olla yhteisön kanssa tekemisissä, mutta toisaalta hän voi toivoa yhteydenottoa, anteeksipyytämistä. Sovinnon mahdollistamiseksi tarvitaan yhteinen tila loukatun ehdoilla.
Anteeksipyytämisessä ja -antamisessa voi olla kyse oikeuden saamisesta tai sovinnon tekemisestä. Oikeuden saaminen on sovintoa vaikeam-paa, mutta molemmissa tärkeää on toiminta. Tutkimukset osoittavat, että sovintoa auttaa, kun tapahtumista on samansuuntainen ymmärrys ja anteeksipyytämiseen sisältyy asiantilaa korjaavia tekoja. Pelkät sanat eivät ole konkreettisia. Pyytäjän on myös hyväksyttävä tekonsa kielteiset seuraukset, oli hän tarkoittanut niitä tai ei. Monet traumatisoituneet luopujat välttävät heitä loukanneita ihmisiä, koska nämä eivät tunnista tekojensa seurauksia, vaan haluavat peittää menneen kiiltokuvamaisemilla.
Anteeksiannon rituaalilla ei ole merkitystä, jos kohde kokee sen jatkumona kaksinaismoralistiselle käyttäytymiselle, jonka vuoksi hän on yhteisönsä jättänyt. Kaikki luopuneet eivät palaa yhteisöön sovinnon jälkeen. Mutta jollekulle sovinto voi olla kutsu takaisin. Kaikille sovinto menneisyyden kanssa tarkoittaa niin elämistä epätäydellisyyden kanssa kuin mielenrauhaa ja mahdollisuutta katsoa eteenpäin.