11 heinä Oli otettava selvää, mihin uskoa
Teksti Meiju Bonsdorff
Kuva Uzi Varon
Kalevi Virtanen oli tehnyt pitkän uran kirkon järjestöissä, kun hän tajusi, että voidakseen kuolla turvallisesti, hänen on selvitettävä itselleen: mikä on se usko, jonka varaan voin jäädä, kuka olen, mistä tulen, mihin kuulun, ja miten löydän armahtavan Jumalan? Siitä alkoi kymmenen vuoden itsetutkiskelu ja hidas hengellinen kasvu.
– Se oli aika erikoinen tilanne kuusikymppiselle papille, mutta kun olen jutellut kollegoiden kanssa, meitä on aika paljon, sanoo Kalevi Virtanen. Omaa hengellistä matkaansa ja löytöjään hän kuvaa kirjassaan Vapaa pudotus armoon, Kirja ihmiseksi kasvamisesta (Kirjapaja 2020).
Evankelisen kodin esikoinen
Lahdessa vuonna 1948 syntyneen Kalevin isä ja isoisä olivat evankelisen liikkeen maallikkosaarnaajia, ja myös äidin puolella oli useita evankelisia pappeja. Lahdesta perhe muutti Loimaan evankeliseen kansanopistoon, josta isä sai paikan kotiteollisuusopettajana. Sieltä ovat Kalevin varhaisimmat muistot.
– Kun seitsemänvuotiaana kävelin pihan poikki kouluun ja kuulin ikkunasta ”Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa”, se antoi pienen pojan askeliin lempeän poljennon, Kalevi muistelee.
Kavereistakaan ei ollut puutetta, kun rehtorilla ja opettajilla oli samanikäisiä lapsia. Opiskelijoita kansanopistolla oli satakunta.
– Hengellisissä tilaisuuksissa tuli istuttua usein. Niissä laulettiin paljon Siionin kannelta. Toveripäivien ja suurempien tilaisuuksien lopuksi veisattiin ulkona lähtölauluna opiston tunnuslaulu ”Karitsan lippu johtaa joukkoamme, eteenpäin käymme siihen katsoen”.
Hengellisten vaikutteiden lisäksi kansanopisto tarjosi myös muunlaisia virikkeitä.
– Vierailijoita kävi paljon. Esimerkiksi kun Yrjö Jyrinkoskituli lausumaan, äiti houkutteli minut mukaan kuuntelemaan. ”Ai, tuommoinenkin on mahdollista”, muistaa Kalevi ajatelleensa. Myös elokuvia näytettiin esimerkiksi lähetyskentiltä.
Muutto Tampereelle avarsi elinpiiriä
Kalevin tullessa murrosikään Virtaset muuttivat Loimaalta Tampereelle. Se merkitsi Kaleville koulun aloittamista Tampereen lyseossa, Suomen suurimmassa poikakoulussa.
– Sain huomata, että uskoviakin on erilaisia.
Vanhemmat osallistuivat Evankeliumiyhdistyksen Luther-talolla järjestettyihin tilaisuuksiin ja kävivät kirkossa muutaman kerran vuodessa. Isä ilmi selvästi toivoi, että myös Kalevi ja perheen kaksi nuorempaa poikaa kävisivät Luther-talolla, kun taas äiti piti vapautta tärkeämpänä. Niinpä veljekset kävivät Luther-talolla muutaman kerran vuodessa. Kuitenkin Kalevi piti seillä poikakerhoa usean vuoden ajan.
Vähitellen Kalevi löysi tiensä Pyynikin seurakunnan seurakuntanuortiin. Sinne häntä vetivät uudet kaverit ja rippikoulusta mieleen jäänyt ajatus: kristitty käy kirkossa, rukoilee ja lukee Raamattua. Lukiossa hän, suuren jännityksen vallassa, aloitti aamuhartauksien pitämisen ja osallistui kristilliseen teinitoimintaan.
Pappisuralle opettajan rohkaisemana
Koulussa Kalevi pärjäsi hyvin. Viimeisenä kouluvuonna uskonnonopettaja ehdotti hänelle papiksi lukemista, ja kun muutama kaveri seurakuntanuorista valitsi saman alan, Kalevikin hakeutui opiskelemaan teologiaa Helsingin yliopistoon. Ovi opintoihin avautui ilman pääsykoetta pelkkien papereiden perusteella.
– Kun Ilmari Soisalon-Soini-nen aloitti Vanhan testamentin luennot toteamalla, että Raamatussa on sekä jumalallinen että inhimillinen puoli, se oli minulle suurta evankeliumia, Kalevi muistelee opintojen alkua.
– Lapsuuteni ja nuoruuteni uskossa Raamattu oli merkinnyt ylhäältä annettua pakettia. Sitä oli kuunneltava ja toteltava. Oli alistuttava Sanan alle, eikä ollut väliä sillä, mitä minä, ihminen, ajattelin tai koin. Jumalan sanan kohtaa-minen oli kuin elokuvassa Kymmenen käskyä laintaulujen syntyminen: salama leimahtaa taivaasta, kirjoittaa sanat, ihmiset pelkäävät ja kauhistuvat.
Onko minusta papiksi?
Opiskeluaikana Kalevi huomasi ajattelevansa usein, onko hänestä sittenkään papiksi.
Kun pappisvihkimys toteutui vuonna 1971, häntä puhutteli ajatus, että pappeus merkitsee lahjaa antaa syntejä anteeksi ja että anteeksiantamuksen julistaa ihminen, joka on yhtä kipeästi sen tarpeessa.
Vuonna 1977 Kalevi suoritti siviilipalveluksensa sosiaalisairaalassa. Työ päihderiippuvaisten parissa oli niin rankkaa, että siitä seurasi unettomuutta ja uupumusta.
– Tunsin itseni voimattomaksi. Jos esimerkiksi joku asiakkaista olisi päättänyt hypätä ikkunasta, miten olisin voinut estää sen? Miten olisin ollut sii-tä vastuussa?
Työnohjauksessa selvisi moni asia
Käännekohdaksi Kalevin omassa elämässä muodostui kaksivuotinen työnohjaus.
– Aluksi minulla ei ollut yhteyttä omiin tunteisiini, mutta löysin sen kirjoittamalla. Yksi harjoitus oli oman hautajaispuheen kirjoittaminen. Lukiessani sitä kysyin, miten tämä henkilö, josta tässä puhutaan, on kuollut. Vastasin itselleni: tehnyt itsemurhan. Tuolloin ymmärsin, että minussa asuu pimeä puoli, vihainen ääni. On kuin joku seisoisi selkäni takana ja kuiskisi: et ole oikea pappi, et ole oikea kristitty, sinä näyttelet.
Työnohjaajan luomassa turvallisessa ilmapiirissä oli mahdollista käsitellä vaikeita asioita ja kipeitä tunteita, kuten itsevihaa. Siitä seurasi vapautumista.
– Ennen sitä en ollut uskonut kaikenpuolista ja kaiken peittävää armoa omalle kohdalleni todeksi, Kalevi tunnustaa. – Sen jälkeen on ollut helpompaa. Sain levon, ettei ole mitään pelättävää. Silti kuusikymppisenä palasin samoihin kysymyksiin.
Saako kristitty epäillä?
Henkisellä matkallaan Kalevi on huomannut, että vaikka oma lapsuus ja nuoruus oli hyvää ja turvallista aikaa, siellä oli myös ahdistusta. Evankelinen usko antoi kyllä turvaa ja varmuutta, mutta se myös esti elämänkysymysten totuudellista kohtaamista. Epäuskolle ei siinä ympäristössä ollut tilaa.
Osan tuon ajan uskostaan Kalevi on joutunut jättämään taakseen. Erityisesti häntä on pohdituttanut kysymys, onko hänellä lupa epäillä ja kyseenalaistaa:
– Voinko olla tässä kokonaisena olemassa? Haluaako joku nähdä minut juuri sellaisena kuin olen, vai yritetäänkö minua vääntää johonkin suuntaan?
Suhde Raamattuun selkiytyi
Pohdittuaan raamattukysymystä koko pappeutensa ajan Kalevi on päätynyt käsitykseen, että vaikka Raamattu on moniääninen ja siinä on myös paljon inhimillistä, ilman sitä ei ole mahdollista oppia tuntemaan Jumalaa. Tarvitaan jotakin, mihin tarttua, jotta voidaan etsiä hänen seuraansa.
– Etsin häntä sanasta, josta luen, että hänkin etsii minua. Jumalaa ei ole mahdollista oppia tuntemaan ohi Raamatun tai ilman Raamattua, mutta Raamatun tunteminen ei vielä ole Jumalan tuntemista, Kalevi painottaa.
Lukeminen auttaa eteenpäin
Kalevi sanoo löytäneensä paljon viisautta kirjoista. Hän kertoo saaneensa hengellisiä eväitä esimerkiksi Anthony Bloomilta, Martti Lutherilta, Tuomas Kempiläiseltä, Mestari Echartilta, Wilfrid Stinisseniltä, Thomas Keatingiltä, Martin Lönnebolta ja Henri J. M. Nouwenilta.
Kalevi teki itsekin uraa kristillisellä kustannusalalla. Hän on myös kirjoittanut ja toimittanut useita hengellisiä kirjoja. Niistä uusin on yhdessä Pekka Yrjänä Hiltusen kanssa toteutettu Tässä olen, päivittäisiä hengellisiä harjoituksia (Kirjapaja), jonka kolmas laitos ilmestyy verkkoon adventtina 2023.
Eläytyvä raamatunluku tavaksi
– Ennen Jumala oli jossain kaukana, ylhäällä, ja yritin välttää katsomasta häntä. Nyt ajattelen, että hän ei ole koskaan poissa, vaan hän on aina läsnä, aina tässä. Käännyn hänen puoleensa ja sanon: Tässä minä nyt olen, tämmöisenäni.
Raamatun päivittäinen lukeminen on Kaleville tärkeää. Tässä olen -kirjassa esitellään raamatunlukutapa, jossa pyritään eläytymään tekstiin:
– Ajattele, että Jeesus istuu vierelläsi. Kerro, mitä tämä teksti sinussa herättää. Kuuntele, mitä hän vastaa, Kalevi opastaa.
Omassa suhteessaan Jeesukseen ja Jumalaan hän pyrkii avoimuuteen ja vuorovaikutukseen.
– Vuorovaikutus on rukousta, koko elämäni on rukousta, Jumalaan päin kääntymistä.
Entä missä Jumala asuu?
– Jumala asuu Pyhissä kirjoituksissa eli Raamatussa ja ihmisen sydämessä, Kalevi kiteyttää. – Siksi se kaikki, mitä minussa tapahtuu, myös ahdistus, pelko ja mykkyys, on minulle Jumalan puhetta.