16 kesä Muistojen pitkät varjot
Hellä Neuvonen-Seppänen
Yhteiskuntatieteen tohtori, Vantaa
Tutkimuksessani Menetetyn Karjalan valot ja varjot: siirtokarjalaisuus evakon lapsen elämässä ja muistoissa (2020) ei käsitelty erikseen anteeksiantamista tai anteeksiantamattomuutta, mutta asia pursuu aineistosta esiin etenkin evakkojen ja heidän lastensa suhteessa Venäjään, joka epäoikeudenmukaisesti valloitti Suomelta osan Karjalaa. Se näkyy myös, kun evakot tai heidän lapsensa kertovat sopeutumiseen ja kohtaamisiin liittyvistä traumaattisista tilanteista.
Mitä ja kenelle pitäisi antaa anteeksi? Pitääkö edes antaa anteeksi sitä, että vihollinen vei kotiseudun? Vuosina 2010–2011 haastattelemieni evakkojen ja heidän lastensa kyky antaa anteeksi oli yksilöllistä. Jotkut evakot veivät katkeruutensa hautaan, kun taas toiset solmivat lämpimiä yhteyksiä kotiseudun nykyisten asukkaiden kanssa. Monille riitti kotiseutumatka vahvistamaan heidän rajantakaista karjalaista identiteettiään, Karjala omistettiin yhä henkisesti. Monet evakot ja heidän lapsensa korostivat, että he eivät vihanneet venäläisiä ihmisiä vaan Venäjän hallintoa. Useimmiten viha oli haalistunut, mutta varauksellisuuden särö oli jäänyt mieliin: Venäjään ei voisi koskaan luottaa. Kuitenkin rakkaus Karjalaan muistojen Karjalana oli ylittänyt vihan. Nyt vuonna 2023 arvet ovat auenneet. Nyt evakkojen lapset ovat menettäneet juuri löytämänsä vanhempiensa muistoista siirtyneen Karjalan.
Evakkojen hyvän sopeutumisen eetos esti evakkoja puhumasta traumaattisista kohtaamisista paikallisten asukkaiden kanssa ja jopa omien lastensa kanssa. Myös yhteiskunta vaiensi heitä. Ei ollut sopivaa puhua pahaa Neuvostoliitosta eikä naapureiden huonosta kohtelusta, olivathan evakot suuressa kiitollisuuden velassa siitä, että saivat tyynyn päänsä alle.
Haastattelemani evakko Siiri sanoi minulle: ”Minä puhun nyt kaiken, miten meidän perhettä on missäkin kohdeltu.” Hän suri sitä, että karjalaisia ei kohdeltu tasaveroisesti paikallisten asukkaiden kanssa. Karjalaiset olivat ryssiä, mustalaisia ja emakkoja. Kohtelu jätti moniin evakkoihin elämän pituiset jäljet, jotka yhä näkyvät myös evakkojen jälkipolvissa. Kohtelu oli suurelta osin asiallista, monesti vastaanottavaistakin, mutta huono kohtelu jäi kaivertamaan mieltä.
Haastatellessani äitiäni hänen 80-vuotispäivänsä aikoihin hän sanoi, että molemmissa, sekä karjalaisissa että savolaisissa, on hyviä ja huonoja ihmisiä. Anteeksi antaminen on ollut vaikeaa, mutta paljon evakot ovat anteeksi antaneet.