07 joulu Helena Konttinen valtasi taas lavan
Helena Konttisesta on kirjoitettu paljon, tehty tutkielmia ja kesäteatteriesityksiä. Hän on ollut tieteellisen tutkimuksen kohde, luovuuden lähde ja häntä on epäilty harhaoppiseksi. Konttisesta kertovasta, K. K. Sarlinin kirjoittamasta kirjasta Eräs meidän ajan profeetta on otettu 19 painosta, vaikka sen kansi on ankea kuin pimeä metsä. Siitä huolimatta Helena on taas vallannut kokonaisen teatterin ja lavan.
Helsinkiläinen Koko Teatteri on pieni, persoonallinen ja pirteästi sisustettu teatteri Kallion kupeessa, Saalem seurakunnan vieressä. Teatteri selvästi ui vastavirtaan, ja viihdyttämisen lisäksi se pakottaa katsoja ajattelemaan. Toimintaa leimaa luovuus ja ennakkoluulottomuus. Henkilökunta on ystävällistä, ja vieraanvaraisuus leimaa käyntiä.
Tämä lienee taustalla, kun samana vuonna (1871) syntyneet Helena Konttinen ja Helmi Krohn astelevat lavalle kuolemansa jälkeen Helena Kallion näytelmässä Janoavaiset, vaikka heillä ei pitäisi olla mitään tekemistä keskenään. Toinen on köyhä, kirjoitustaidoton, kristillisen herätysliikkeen kantahahmo, ja toinen on kielitaitoinen, kirjoja julkaiseva kosmopoliitti, joka perusti Suomen spiritualistisen seuran.
Tuloksena on hilpeä ilottelu ja vakava pohdiskelu kahden naisen kivusta, kasvusta, kauneudesta ja kutsumuksesta. Elämästä, joka käsikirjoittaja ja ohjaaja Helena Kallion mukaan sisälsi molemmille ”elävän yhteyden janoamista. Yksinäisyydestä yhteyteen – sekä tämän että tuonpuoleisen kanssa”.
Ainakin Konttisen kohdalla nimikaima Kallio tekee tulkinnassa oikeutta kohteelle, ja paikoitellen verbaalinen murreilotulitus oli jopa hauskaa ja hupaisaa. Kyllä Konttisellakin on ollut hyvät hetkensä. Tunnustaville kristityille tekee hyvää tutustua Helmi Krohnin maailmaan ja taustaan, josta aatteelliset virtaukset nousevat. Samaa taistelua hänkin kävi, kuten Helena, vaikka tie näytti eriävän polun päässä.
Helsingin Sanomien kriitikolle otti arvostelussa koville näytelmän vahva virrenveisuu, koska ”virret ovat nykykatsojalle vieraannuttava elementti” (HS Laura Kytölä 30.10.2022).
Juuri tällaisessa haudasta nouseva Helena Konttinen on parhaimmillaan. Hän muistuttaa Hesarin Lasipalatsin kulttuuridiivoja ja meitä kaikkia omiin ennakkoluuloihin jämähtäneitä siitä, että yli sata vuotta sitten ahdingossa, köyhyydessä ja kylmyydessä ei ollut somea, Antti Tuiskua ja räppiä, vaan välillä piti veisata virsiä ja turvata Jumalaan.
”Elä vihhoo immeistä, vihhoo häne syntejäsä.”
Suosittelen itse katsottavaksi.
Teuvo V. Riikonen