30 marras Menneisyyden haavoista voi parantua
Ulla Barendsen-Riikonen ja Jere Riikonen
Kun Ulla muutti kasvattiperheensä luota Anjalankoskelta Porvooseen opiskelemaan hoitoalaa, hän hakeutui seurakunnallisiin tilaisuuksiin, joissa tutustui muihin nuoriin. Niissä ympyröissä hän kohtasi Jeren, paljasjalkaisen porvoolaisen, joka opiskeli kemiaa ja päätyi myöhemmin merentutkimusalalle. Vaikka kasvattiäiti ei alkuun hyväksynyt nuorten seurustelua, nuoripari ei antanut sen olla esteenä. Avioituminen merkitsi Ullalle, että nyt hän oikeasti kuului jollekulle. Virallinen tae siitä oli yhteinen sukunimi Riikonen. Oman identiteetin etsiminen oli kuitenkin vasta alussa.
Perhe-elämä sai traagisen lopun
Ollessaan kolmevuotias Ulla joutui pari vuotta vanhemman veljensä kanssa kokemaan jotakin, mitä yhdenkään lapsen ei soisi kokevan. He löysivät vanhempansa raa’asti surmattuina. Tämä tapahtui joulukuun 30. päivä vuonna 1980 Afganistanissa, missä hollantilainen isä Erik ja suomalainen äiti Eeva olivat työskennelleet 70-luvun alkupuolelta lähtien kristillisen avustusjärjestö IAM:n palveluksessa, äiti laboratoriohoitajana ja isä farmaseuttina.
Pian tragedian jälkeen lapset tuotiin Suomeen, missä heidät adoptoitiin äidin siskon perheeseen. Lasten elämä jatkui turvattuna sukulaisten ympäröimänä, ja myös Hollannin sukulaisiin pidettiin yhteyttä. Muutamat heistä opiskelivat jopa suomen kieltä, jotta yhteydenpito olisi mahdollista.
Matkoja Hollantiin onkin tehty useita vuosien varrella. Vuonna 1999 Ullan ja Jeren häissä kuultiin Erikin kaksoisveljen Hansin suomenkielinen puhe, jossa hän toivotti: ”Hyvää avioliitoa!”
Koettu konkretisoitui matkalla
Ullalla on vain vähän muistikuvia ajalta ennen traagisia tapahtumia. Syyskesällä 2004 he tekivät kuitenkin Jeren kanssa yhteisen matkan Afganistaniin.
– Jere oli puhunut vuosia matkasta, mutta en ollut kokenut olevani siihen valmis, Ulla kertoo.
– Talebanit eivät olleet enää vallassa ja perillä meitä oli vastassa Kaija Pasanen, joka oli ollut maassa jo samaan aikaan Ullan vanhempien kanssa. Jere muistelee, että kaikki oli hyvin järjestetty. Myös Ullan veli oli mukana, samoin Kansanlähetyksessä työskennellyt Elisabet Elo.
Matkaa oli alettu suunnitella edellisenä keväänä, jolloin he eivät vielä tienneet, että sen toteutuessa Ulla odottaisi esikoistaan.
– Tietysti sitä mietti, oliko viisasta lähteä, mutta jos aioimme matkustaa, se piti tehdä ennen kuin meillä olisi lapsia, Ulla kertoo. – Vanhempien haudalla, joka sijaitsee brittiläisellä hautausmaalla, oli sitten läsnä menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Siellä vahvistui kokemus, että se kaikki todellakin on totta.
Menneisyydestä piti vaieta
Kasvattikodissa tapahtumista ei ollut juuri puhuttu. – Koin, että siinä oli jotain hävettävää, koska siitä piti vaieta. Valikoidusti menneisyydestä kuitenkin puhuttiin, Ulla kertoo.
– Sen ajan tapa oli, ettei ikäviä asioita kaivella, Ulla pohtii. – Ilmeisesti meitä haluttiin suojella. Ei ollut tarjolla traumaterapiaa, vaan luotettiin, että arkielämän rutiinit auttaisivat sopeutumaan uuteen perheeseen. Lisäksi oli kasvattiäidin oma suru ja koko suvun suru. Se, että suku puhui edelleen Eevan lapsista, ei tehnyt kasvattiäidin osasta helpompaa.
Perheessä oli myös biologisia lapsia. Ulla oli sisarusparven nuorin ja ainut tyttö. Hän sai erityishuomiota, äiti ompeli kauniita vaatteita, mutta opetti myös tekemään niin sanottuja tyttöjen askareita.
– Halusin ennen kaikkea kelvata, sanoo Ulla, josta kasvoi kiltti ja tunnollinen suorittaja.
Piirtäminen, pianon- ja viulunsoitto, kuoro ja juokseminen auttoivat nuoruudessa häntä selviytymään. Myös opettajilta saadusta palautteesta tuli tärkeä kannustin.
– Oli ihanaa soittaa kaunista musiikkia. Silloin tunsin, että liidän!
Suorittamisella ja kovalla treenaamisella oli kuitenkin kääntöpuolensa. Myöhemmin Ulla onkin ymmärtänyt, että hänelle kehittyi valheellinen identiteetti, josta vapautumiseen oli kuljettava pitkä tie.
Australiassa ajattelu avartui
Lukiolaisena Ulla lähti vaihto-oppilaaksi Australiaan. Siellä asui myös hänen äitinsä nuorempi sisar, joka tutustutti Ullan toisenlaiseen, vapaampaan kristillisyyteen, kuin mihin hän oli Suomessa tottunut. Täti antoi esimerkkiä myös siitä, miten elää todeksi naiseuttaan.
– Positiivisuus tarttui, tuntui, että koko maailma on auki. Myös etäisyys kotimaahan antoi rohkeutta ajatella uudella tavalla, Ulla muistelee välivuottaan Australian avarassa ilmapiirissä.
Ullan äidinpuoleinen suku on vahvasti luterilainen, kun taas Jeren tausta on helluntailaisuudessa. Nykyään he kuuluvat kumpikin luterilaiseen kirkkoon, ja Jere toimii myös Porvoon luterilaisen seurakunnan luottamushenkilönä. He toimivat myös helluntaiseurakunnassa ja pitävät itseään yhteiskristillisinä.
Kristillisyys merkitsee Riikosille tärkeää yhteistä arvopohjaa. Ullan mukaan hänen identiteettinsä on saanut vahvistua ennen kaikkea Jumalassa.
– Koen olevani Taivaan Isän erityislapsi, hän on pitänyt minusta niin hyvää huolta. Minun puolestani on rukoiltu varmasti enemmän kuin monen muun! Ulla toteaa.
Ilman katkeruutta elämä on helpompaa
Avain eheytymiseen on ollut luopuminen syytöksistä.
– Vähitellen minussa kypsyi anteeksianto kaikkea tapahtunutta kohtaan. Kun on armollinen eikä vaadi kohtuuttomia toisilta, ei vaadi enää itseltäänkään täydellisyyttä, Ulla toteaa.
Jere antaa vaimostaan hyvän tunnustuksen: – Ihmettelen Ullassa sitä, että kaiken kokemansa jälkeen hän on ihan tolkun ihminen, joka ei muista eikä muistele kärsimäänsä pahaa, ja se antaa voimaa kaikkeen.
– Itsetuntoni alkoi korjaantua, kun suostuin olemaan oma itseni ja hyväksyin myös vajavaisuuteni, Ulla myöntää.
Yhdistelmänimi vahvisti entisestään
Yksi tärkeä askel identiteetin vahvistumisessa oli kaksoisnimen käyttöönotto.
– Jossain vaiheessa en olisi uskaltanut edes ajatella sellaista, mutta Jere rohkaisi siihen.
Kahden teini-ikäisen tyttären äitinä Ulla on saanut oppia paljon äidin ja lapsen suhteesta. Sekin on lisännyt ymmärrystä kasvattiäitiä kohtaan. Oma lapsuus oli kaikesta huolimatta hyvä ja turvallinen, ja kotoa välittyi luottamus Jumalaan. Välillä vanhat asiat nostavat päätään, mutta identiteetti ei enää lepää niiden varassa.
Uskosta voimaa arkeen
Ulla työskentelee sairaanhoitajana, muttei koe sen olleen missään vaiheessa varsinainen kutsumusammatti. Jere sen sijaan tekee mielestään unelmatyötä merianalyytikkona Suomen ympäristökeskuksessa merentutkimusalus Arandalla, mikä merkitsee, että hän viettää vuosittain useita viikkoja merellä.
– Tutkimus ja tieto ovat johtaneet Itämerta viime vuosina monessa suhteessa hyvään suuntaan, vaikka globaalisti tilanne on aika lohduton, Jere toteaa. – Asennoidun kuitenkin kristillisesti: meille on annettu tehtävä viljellä ja varjella tätä maata, vaikka kaikki näyttäisi menevän huonompaan suuntaan. Selviytyminen on jokapäiväistä, sitä että teemme kaiken, mitä on tehtävissä. Jumala antaa voimaa myös vaikuttamiseen, sanoo Jere, joka istuu sekä kaupunginvaltuustossa että aluevaltuustossa ja haluaa antaa panoksensa ihmisten ja ympäristön hyvinvointiin.
Yhteistä aikaa perhe viettää mökillä, ei kuitenkaan meren äärellä vaan metsän keskellä.
– Minä, jos joku, olen saanut paljon jo tässä elämässä, toteaa Ulla. – En halua vertailla ihmisten kärsimyksiä, jokaisella on omansa. Kaikki me olemme jollain tavalla rikki, jollei Jeesus saa meitä eheyttää.
– Sitä ja Jumalan mielenmukaista elämää meissä vaikuttaa kristillinen usko, Jere lisää ja muistuttaa: – Tätä uskoa meidän on elvytettävä joka päivä!
Teksti Meiju Bonsdorff
Kuvat MB ja Riikosten kotialbumi