26 marras Kärsimättömyyden ongelma
Teksti: Arto Antturi, rovasti, toiminnanjohtaja, Helsinki
Kuva: Sari Savela
Sairastuin koronaan maaliskuussa 2020. Vaimoni kertoi asiasta Facebookissa, ja tieto levisi nopeasti. Monelle olin varmaan se ensimmäinen vakavan tartunnan saanut tuttu tai puolituttu.
Podettuani kahdeksan päivää kotona jouduin sairaalaan. Tautia ei vielä tunnettu. Oloni heikkeni, kunnes ystävien rukoukset ja hyvä perushoito alkoivat hitaasti tuottaa tulosta. Tulehdusarvot saatiin kuriin, ja keho sai voimaa kamppailuun virusta vastaan. Kaksi viikkoa makasin sairaalassa happimaski kasvoilla.
Kotiin päästyäni olin heikossa kunnossa. Olohuoneen nojatuolissa istuessa oli aikaa ajatella. Mietin sairaalassa itkemiäni itkuja. Pohdin kokemusta täydellisestä voimattomuudesta edes rukoilla. Muistelin myös kokemaani Jumalan puhuttelua.
Selkeyden kokemus
Sairauden alussa olin kokenut käsittämätöntä selkeyttä. Maku- ja hajuaistini olivat terävöityneet. Koin maut hyvin voimakkaasti joko terveellisinä tai vahingollisina. Pelkkä kahvin haju tai ajatus jonkin alkoholipitoisen juomisesta aiheutti vastenmielisyyttä. Kykenin syömään vain puhtaita luonnon makuja, hedelmiä, kurkkua, vettä.
Selkeyden kokemus ei rajoittunut vain makuihin ja hajuihin. Se jatkui yhtenäisenä kokemuksena kaikkeen muuhun elämän sisältöön. Koin esimerkiksi vaimoni Tiinan hyvin voimakkaasti ”puhtaana makuna”, jota en aina ollut osannut riittävästi arvostaa. Virheet ja väärät valinnat tuntuivat käsittämättömiltä ja vastenmielisiltä. Miten olin koskaan voinut sallia sellaista elämääni?
Toipuessani sairaalareissusta aloin ymmärtää, että selkeys on katoamassa. Samalla kun voimani palaavat, alan taas sietää epämääräisiä makuja. En pysty pitämään kiinni selkeydestä, jonka sairastuttuani koin. Se oli kova puhuttelu. Jumala antaa minun tehdä omat valintani, vaikka tietää, että osa niistä on huonoja tai jopa vahingollisia. Hän ei ohjelmoi minua rakastamaan itseään tai vaimoani vaan odottaa ja toivoo, että kaikkien maailman makujen keskellä tunnistan hänen rakkautensa aitona ja todellisena.
Jobin tunnustus
En voi verrata lyhyttä sairastumistani paljon kärsineiden ihmisten kokemuksiin. Silti haen sille yhtymäkohtaa Raamatusta. Suosittelen. Se liittää oman elämäni osaksi suurempaa kertomusta.
Jobin kirja lähtee liikkeelle hyvästä maineesta, isosta perheestä, suuresta omaisuudesta ja menestyvästä bisneksestä. ”Job oli mahtavin mies idän mailla.” Kaikki on oikein hyvin. Niin oli minullakin. Silloin onnettomuudet iskevät. Hän menettää lapset ja omaisuutensa. Kun terveys menee, vaimo saa tarpeekseen: ”Vieläkö pidät kiinni hurskaudestasi? Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois!” Mutta Jobin usko ei järky: ”Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha.
”Ystävät näkevät tilanteen ja tulevat lohduttamaan. Vasta silloin alkaa Jobin sisäinen kamppailu. Kamppailu kuvataan pitkinä puheina Jobin ja hänen ystäviensä välillä. Sairaus ja onnettomuudet eivät vielä horjuta vakaata uskoa. Jumalan koulua on se, kun ihminen jää yksin syytöstensä kanssa. Siitä on armo kaukana. Job puolustautuu urheasti, mutta lopussa joutuu tunnustamaan: ”Olen puhunut ymmärtämättä asioista, joita en käsitä.” Viisaat ystävät (omat sisäiset syytökseni) eivät voi johtaa Jumalan yhteyteen. Sen tekee vasta kumartuminen Jumalan kaikkivaltiuden edessä.
Idän mahtavimman miehen ja hurskaan teologin suuhun asettuvat lopulta sanat: ”Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut. Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä tomussa ja tuhkassa.”
Se olkoon myös minun, kärsimättömän, tunnustukseni.