Vankila armon peilinä

Vankila armon peilinä

Maaliskuussa 1967 Michel Foucault piti Pariisissa luennon arkkitehtiopiskelijoille. Tuolla luennolla Foucault käytti käsitettä heterotopia. Heterotopia on fyysisesti todellinen paikka, joka paljastaa ja tekee mahdolliseksi ideaalimaailman, utopian. Foucault käytti esimerkkinä peiliä: Peili näyttää kuvan itsestäni jossakin, missä en ole ja mitä ei ole. Ja samalla peili on todellinen objekti tässä maailmassa. Peili on heterotopia itsessään.

Kukoistava yhteiskunta, jonka Michel Foucaultin heterotopia -käsitettä on käytetty kuvaamaan sellaisia paikkoja maailmassa, jotka tuovat esiin todellisen maailman epäkohtia. Ne tuovat esiin (peilaavat) tämän maailman kuvitelman yhteiskunnan utopistisesta ideaalista, joka on rakennettu sisään yhteiskunnan syvärakenteeseen. ”Hyvä tarkoituksemme on…” ”Pyrkimyksemme on…” jne. Näitä hyvien tarkoitusten ja kaunii-den päämääriensisäisten struktuurien, ääneen lausumattomien taustaoletusten (utopioiden) vastakohtana, yhteiskunnassa on todellisia fyysisiä paikkoja, jotka paljastavat yhteiskunnan todellisten ongelmien rakenteen. Yhtenä esimerkkinä heterotopioista, Foucault mainitsee vankilan, joista Foucault kirjoitti eksplisiittisestikin esimerkiksi teoksessaan Tarkkailla ja rangaista. Olipa Foucaultista mitä mieltä hyvänsä, heterotopia-käsite on teologisesti hyvinkin käyttökelpoinen.

Kun armo käy oikeudesta

Vankilassa armo on joka päivä läsnä, ainakin puheissa. Lyhyesti armo on sitä, että menneisyyden tapahtumat eivät kausaalisesti määrittele sitä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Se, että olet tehnyt mitä hyvänsä, josta luonnollisesti seuraisi rangaistus, ei armon tapauksessa tarkoitakaan sitä, että saat rangaistuksen. Olet tehnyt väärin, se sanotaan julki ja se pitää sanoa julki, mutta siitä ei seuraa ansaittua rangaistusta. Anteeksiantaminen toimii samalla periaatteella. Sanotaan ääneen se väärä, mitä on tehty, mutta se ei enää vaikuta siihen, miten kohtaamme ihmisen. Vaikka muistamme kaiken pahan, kohtaamme ihmisen ilman että määrittelemme ja oletamme ja arvelemme ihmisen olevan sitä, mitä väärää hän on tehnyt.

Jumala on sitä, mitä hän tekee. Ihminen ei. Se on lahja ihmiselle. Me voimme olla jotain muuta kuin tekojemme summa, hyvässä ja pahassa. Syntiinlankeemuksen seurauksena kuvittelemme, että tekomme määrittelevät meidät, eli luulemme olevamme kuin Jumala. Emme ole.

Ajatus mahdollisuuden antamisesta

Yhteiskunnassamme on sisäänrakennettuna kaunis ajatus mahdollisuuden antamisesta ihmisille. Se kuuluu läpi poliittisissa puheissa, yhteiskunnallisissa puheenvuoroissa jne. Lähtökohtaisesti kyseessä on hieno asia. Syvimmiltään kyse on armosta ja anteeksiantamisesta yhteiskunnassa, Jumalan valtakunnan ilmaantumisesta yhteiskunnallisen ajattelun keskelle.

Ja silti yhteiskunta kohtelee monesti vankilassa olleita ikään kuin nämä olisivat vieläkin rikollisia. Yhteiskunta ei anna vangeille mahdollisuutta olla jotakin muuta, kuin mitä nämä ovat olleet. Vankila paljastaa yhteiskunnan utopistisen (kristillisesti sinällään kannatettavan) ideaalin rikkinäisyyden, armon pinnallisuuden ja vaillinaisen toteutumisen todellisessa maailmassa.

Oikea armo tunnustaa ja tunnistaa sen mikä on tehty väärin. Oikea armo antaa mahdollisuuden olla tekemättä samaa väärää uudestaan. Oikea armo kohtaa ihmisen antamalla hänelle mahdollisuuden yhteiseen tulevaisuuteen, jossa lähimmäinen ei ole enää uhka toiselle. Jumala osoitti tällaisen tulevaisuuden todellisuuden herättämällä Poikansa kuolleista. Edes kuolema ei voi riistää meiltä yhteistä tulevaisuutta Jumalan kanssa. 

Markku Virta, Vankilapappi (ma), Kuopio