”Menestyjäkin voi kärsiä riittämättömyydestä”

Vuosituhannen vaihteessa Ben Malinen kiinnostui häpeästä. Tehtyään sitä ennen pitkän uran lähetystyössä tietokoneinsinöörinä omat jaksamisen rajat olivat tulleet vastaan. Hän ryhtyi opiskelemaan teologiaa ja löysi aiheen, joka oli Suomessa uusi, mutta joka tuntui heti omalta. Alkoi pitkä tutkimusmatka häpeän juurille. Sillä matkalla tuli käsiteltyä myös omat varhaiset kokemukset ja niiden vaikutus elämänvalintoihin ja toimintatapoihin.

Ben Malinen syntyi Kuhmossa kymmenlapsisen perheen toisiksi nuorimpana lapsena. Vanhemmat olivat maanviljelijöitä. Suku oli tiivis, koska myös vanhempien sisarukset olivat naimisissa keskenään.

Sodan käynyt isä oli suvun ahkerin mies. Hän kävi töissä myös kodin ulkopuolella, rakensi uuden talon, meni ensimmäisenä autokouluun ja hankki ensimmäisenä auton. Omalla esimerkillään hän antoi mallin lapsilleen.

– Piti pärjätä ja olla vahva. Hän vaati paljon itseltään, mutta myös muilta.

Vaikka Ben pärjäsi koulussa hyvin, hän koki, ettei se riittänyt.

– Halusin näyttää isälle ja menestyä aina vain paremmin.

Koulukiusatusta luokan suosituimmaksi

– Traumaattisin jakso kesti vuoden, Ben kertoo kokemastaan koulukiusaamisesta. – Olin kiltti ja hyvä oppilas, jota yritettiin muun muassa pakottaa polttamaan tupakkaa.

Hän ei kuitenkaan antanut kiusaamisen lannistaa itseään.

– Päätin, että näytän vielä. Olen hyvä ja pärjään!

Seitsemännen luokan alkaessa Ben tarkkaili, millaiset oppilaat olivat suosittuja.

– Tajusin, että hauskoista pidettiin, ja niin otin pellen roolin. Koulu alkoi mennä huonommin, mutta hauskuutin muita vastaamalla opettajille nokkelasti. Näin minusta tuli luokan suosituin.

Myös kotona Ben pyrki keventämään tunnelmaa.

– Isä piti viikonkin mittaisia mykkäkouluja, ja se oli äidille rankkaa. Koin, että minun tehtäväni oli pitää yllä hyvää ilmapiiriä.

Ben myöntää, että rooli jäi ikään kuin päälle.

– Jos huomaan, että jollakulla on paha mieli, yritän keksiä jotain piristävää. Vielä nykyäänkin järjestän töissä kaikkea hauskaa, että kaikilla olisi hyvä olla.

– Pakonomaisuus jäi kuitenkin pois sen jälkeen, kun lähdin käsittelemään omaa häpeääni.

Sisäistetty tarve menestyä

Armeijan jälkeen Ben pyrki opiskelemaan tietotekniikkaa Raaheen. Kun vuonna 1985 oppilaitoksen ovet avautuivat kolmannella yrittämisellä, se oli suuri asia.

– Valmistumispäivänä isä tuli autolla hakemaan. Hän ei sanonut mitään, mutta tiesin hänen olevan ylpeä. Kotona juotiin valmistujaiskahvit, Ben muistelee.

Kun hän 15 vuotta myöhemmin alkoi opiskella teologiaa, ei se näyttänytkään olevan isälle tärkeää.  

– Se oli vapauttava kokemus. Isä hyväksyi minut, mutta se ei enää liittynyt tekemisiini vaan siihen, että olin hänen poikansa.

Isälle näyttämisen tarve oli muuttunut sisäiseksi tarpeeksi menestyä ja näyttää itselleen.

Härkösläisyyden hedelmää – hyvässä ja pahassa

Benin koti oli syvästi uskonnollinen. Erityisesti äidin elämään oli tehnyt suuren vaikutuksen Kainuussa vaikuttanut herätys, härkösläisyys. Äiti kertoi kohtaamisestaan Adam Härkösen kanssa. Siinä hetkessä hän oli kokenut vapautuneensa ahdistuksistaan. Kokemus oli ollut merkityksellinen paitsi äidille myös Benille.

Perhe kävi harvoin kirkossa, mutta kotona ja naapurustossa järjestettiin kotiseuroja.  

Eniten Beniin vaikutti Seija-siskon kuolema. Tämä oli sairastunut lavantautiin eikä selvinnyt siitä, minkä äiti oli aavistanut etukäteen. Myös Ben sairastui ja joutui sairaalaan. Lääkärit uskoivat hänenkin menehtyvän, mutta kun äiti näki poikansa, hän tiesi: ”Ei tämä tähän kuole!”  

Äidin puhe Seijasta, joka on taivaassa, teki pikku Beniin syvän vaikutuksen.

– Tiesin silloin ja myös nyt, että jonain päivänä me näemme taas.

Benillä oli herkkä omatunto, ja hän tunsi usein syyllisyyttä.

– Mittasin oman uskoni riitättävyyttä. En tuntenut täyttäväni isän ja äidin antamaa mallia.  Vasta viime vuosina olen alkanut luottaa armoon. Olen vapautunut tekokeskeisyydestä, joka hallitsi monien seurapuhujien ja erityisesti isän uskonelämää. 

Lähetyskentällä omat rajat tulevat vastaan

Valmistumisensa jälkeen Ben toimi pari vuotta Nokialla, mutta näki sitten ilmoituksen, jossa etsittiin tietotekniikkainsinööriä lähetyskentälle Etiopiaan. Niinpä vuonna 1987 hänestä tuli Kansanlähetyksen työntekijä. Häntä ei motivoinut niinkään julistaminen, vaan lähimmäisten auttaminen. Sitä hän sai tehdä seuraavat 12 vuotta.

– Tein valtavasti töitä enkä osannut asettaa rajoja. En pystynyt sanomaan ei kenellekään. Lopulta se alkoi ahdistaa, Ben muistelee vuosituhannen lopun uupumistaan.

– Koin, etten voi näyttää riittämättömyyttäni ja heikkouttani.

Ahdistuneena Ben tuli käymään Suomessa ja otti yhteyttä terapeuttiin.

– Istuimme Vanhan kirkon puistossa, kun uskovainen terapeutti sanoi, että olen luonut ympärilleni vahvan suojamuurin, jota en pysty enää pitämään pystyssä. Ja että ahdistukseni johtuu siitä, että tuo muuri on alkanut sortua. Tuo hetki oli minulle samanlainen kokemus kuin äidilleni aikanaan Härkösen kohtaaminen. Siinä hetkessä pahin ahdistukseni helpotti ja tiesin, miten minun olisi jatkossa toimittava.

Täysipäiväistä häpeätutkimusta

Ben palasi vielä kolmeksi vuodeksi Etiopiaan, mutta tultuaan takaisin Suomeen hän alkoi opiskella teologiaa ensin avoimessa yliopistossa. Kun hän vuonna 2000 pääsi opiskelemaan, hänellä oli jo paljon kursseja suoritettuna.

Päämääränä ei kuitenkaan ollut papin ura.

– Lapsuudenkodissani pappeja ei juuri arvostettu eikä kaikkia pidetty edes uskovina. Ajattelin, että pappina tuntisin aina syyllisyyttä enkä pystyisi täyttämään minulle luotua kuvaa siitä, millainen papin tulisi olla. Koin, etten riittänyt isälle enkä Jumalalle.

Kun yliopistolehtori suositteli tutkimusaiheeksi häpeää, Ben koki jälleen ahaa-elämyksen:  

– Tajusin heti, että tässä on minun aiheeni!

Seuraavat 10 vuotta olivat hänelle kuin terapiaa. Ensin gradun ja myöhemmin väitöskirjan tekeminen veivät hänet syvälle häpeän mekanismien ja syiden ymmärtämiseen.

Häpeän moni-ilmeiset kasvot

Olin ensimmäinen teologi, joka alkoi Suomessa tutkia häpeää, Ben toteaa. – Myöskään terapeutit eivät olleet käsitelleet aihetta vielä silloin. Nykyään siitä on tullut jopa jossain määrin muotiaihe.  

Valmistuttuaan teologian maisteriksi Ben julkaisi ensimmäisen kirjansa Häpeän monet kasvot (2003), ja väitöskirjan valmistuttua ilmestyi Elämän kahlitsema häpeä (2010). 

– Useimmiten, kun puhutaan häpeästä, tarkoitetaan nolostumista. Monilla on muistoja, jotka vielä vuosikymmenten jälkeen saavat punastumaan. On todettu, että niillä, jotka nolostuvat helposti, on usein taustalla jokin syvempi syy kokea itsensä arvottomaksi.

– Ihmisen, jolta on viety itsetunto jo lapsuudessa, on vaikea nähdä itsessään mitään hyvää, ja se johtaa masennukseen. Sellaisesta toipuminen voi vaatia pitkän terapian, Ben painottaa.

– Mutta on myös toisenlaista häpeää. Vaikka tietää olevansa kuinka hyvä, silti tuntee, että aina pitäisi olla parempi. Siitä seuraa ahdistus, josta vapautuakseen on opittava hyväksymään itsensä ja suhtautumaan itseensä armollisemmin.

Omalla kohdallaan suurimman oivalluksen Ben sanoo kokeneensa, kun hän ymmärsi, ettei hänen tarvitse olla kaikkien kaveri.

– Haluan olla kaikille ystävällinen, mutta olen karsinut kaveripiirini hyvin pieneksi. Nyt aikaa jää enemmän läheisilleni sekä esimerkiksi liikunnalle, joka auttaa jaksamaan työssä.  

Itsetunto tärkeä myös pakolaiselle

Ennen väitöksen loppuunsaattamista Ben palasi vielä Afrikkaan. Ensin vuosina 2009–2013 Kirkon ulkomaanavun palolaiskoodinaattoriksi Etiopiaan sekä maajohtajaksi Sudaniin ja Etelä-Sudaniin. Tämän jälkeen hän siirtyi Suomen Pakolaisavun palvelukseen maajohtajaksi Sierra Leoneen 2013–2017. Vuodesta 2017 hän on toiminut Suomen Pakolaisavun kotimaan ohjelmajohtajana.

Nykyisessä tehtävässään Ben kohtaa pakolaisia, jotka ovat tulleet vaikeista olosuhteista ja kokevat monenlaista häpeää.  

– Olen kuitenkin nähnyt, että erilaisista taustoista tulevilla voi olla hyvä itsetunto. He eivät suostukaan tuntemaan häpeää, vaan haluavat opiskella ja tehdä työtä. Heillä on luja motivaatio ja usko itseensä.

Lopuksi Ben kertoo omakohtaisen kokemuksen, miten hävetystä asiasta voikin tulla ylpeyden aihe:

– Olin hävennyt omaa suurta sisarusparveamme. Saatoin vastata kysyjälle, että on minulla vanhempi sisko ja nuorempi veli, mutta jättää kertomatta, että meitä oli yhteensä kymmenen. Kun sitten Etiopiassa kerroin uteleville todellisen perhekoon, arvoni nousi välittömästi! Ymmärsin, että häpeilyni oli ollut pelkkä oma ajatukseni ja täysin turhaa. Olenkin huomannut, että iso perhe voi herättää jopa kateutta, sanoo 25 lapsen onnellinen setä.

Teksti ja kuvat Meiju Bonsdorff