Uusi identiteetti nousee menneen pohjalta

Uusi identiteetti nousee menneen pohjalta

Länsimaisissa yhteiskunnissa ja kulttuureissa on jo pitkään vaikuttanut maallistuminen, mutta niiden juuret ovat silti edelleen selvästi kristillisessä traditiossa. Suomessa tämä tarkoittaa, että olemme kulkeneet pitkän tien, jolla meihin ovat vaikuttaneet niin luterilainen traditio kuin sen herätysliikkeet, mutta myös kasvava sekularisaatio. Lisäksi jokaisen ihmisen elämään vaikuttavat geeniperimä ja henkilökohtaiset kokemukset.

Sodan jälkeisessä yhteiskunnassa on ollut monia tabuja, joista ei ole puhuttu. Eri suvuissa on asioita, joita on salattu. Yksityisen ihmisen taustalla on elämänkokemuksia, jotka ovat vaikuttaneet hänen koko elämäänsä. Moni ei ole koskaan uskaltanut tai osannut kertoa niistä. On haluttu antaa ulospäin parempi kuva. Vasta viime vuosina monet tällaiset asiat on tuotu julkiseen keskusteluun. Puhumattomuuden kulttuuri, joka on pitkään estänyt asioiden avoimen käsittelyn, on vihdoin murtumassa. 

Kristillisiä yhteisöjä ja kristittyjä on vaivannut sama vaikenemisen kulttuuri. Tällaisia asioita ovat olleet syyllisyys ja häpeä, joita ei ole katsottu silmiin. Ne ovat siirtyneet usein sukupolvelta toiselle kasvatuksen kautta. Koko ihmisen persoona on voitu sitoa häpeään, joka on näkynyt hänen psyykessään ja kehossaan. Lastensuojelu- ja erilaisessa auttamistyössä näkee yhä enemmän ihmisiä, joihin on siirretty jo varhain rakkaudettomuuden taakka.

Raamattuun perustuvassa kristillisessä ihmiskuvassa erotetaan ihmisen tekeminen ja oleminen. Syntiin langenneessa maailmassa tekeminen tarkoittaa, että me kaikki olemme rikkoneet Jumalan tahtoa vastaan, tehneet väärin ja ansainneet tuomion. Kristuksen ristinkuoleman kautta syntimme on kuitenkin sovitettu. Tähän turvautumalla saamme uskoa kaiken anteeksi.

Oleminen on aina enemmän kuin tekeminen. Jokainen ihminen on arvokas, ainutkertainen ja ainutlaatuinen Jumalan kuva ja tämän perusteella hyväksytty. Syntiinlankeemuksessa tämä kuva on mennyt rikki, ja siksi ihminen kantaa elämässään sen seurauksena heikkoutta, kipua, keskeneräisyyttä ja myös häpeää. Armo ja anteeksiantamus merkitsevät syyllisyydestä vapautumista. Sen takana on Kristuksen kärsimä rangaistus meidän tekojemme vuoksi. Se kertoo Jumalan ehdottomasta rakkaudesta, joka vapauttaa myös häpeästä.

Todelliseen ihmisyyteen kuuluu kipeiden asioiden tunnustaminen. Siksi inhimillisen kasvu ei ole suuremmaksi tulemista, vaan itsensä näkemistä sen kokoisena kuin on. Tähän liittyy syyllisyyden ja häpeän ero. Ihminen tarvitsee erilaisiin vaikeuksiinsa inhimillistä apua, kaikkia lääketieteen ja psykiatrian tarjoamia mahdollisuuksia. Silti hän on rikkinäisenä, keskeneräisenä ja syyllisenä Jumalan kuva. Kristuksen kautta saadaan uusi identiteetti. Kaikki mikä on vanhaa, on mennyttä. 

Teuvo V. Riikonen